Edelleen: Millainen sirkus on nyky- ja mikä taas ei?

Jatkan Jonnan kevään ensimmäisessä blogitekstissä aloittamaa pohdintaa siitä, mitä on nykysirkus – mutta täysin toisesta lähtökohdasta. Jonna lähestyi kysymystä lähinnä rahanjaon tarpeita palvelevan lainsäädännön määrittelyjä ja sen ongelmia pohtien. Minä puolestani jäin toisaalta hautomaan toukokuisen CIRKO-festivaalin tarjonnan tuottamaa vaikutelmaa sirkuksesta, toisaalta kuikuilen jo toiveikkaana elokuisten Juhlaviikkojen sirkustarjontaa.

Nähtyäni useamman esityksen – en suinkaan kaikkia – festivaaliohjelmistosta, jäi tuntu, että monet esityksestä liukuvat pikemminkin poispäin sirkuksesta – tai siis siitä, mitä olen tavannut sirkuksena ajatella niin uutena, nykysirkuksena kuin perinteisessä muodossaan – kuin kohti sitä. Agit-Cirkin Häpeä-kabaree ja Saivo olivat kuin mitä tahansa nykyesityksiä, joskin – anteeksi, pakko sanoa – kuin myöhäissyntyisinä versioina 1990-luvun amatööritaidepläjäyksistä, joissa sanan taiteellisuus saattoi myös tulkita sanoiksi hämäryys, sisäänpäinkääntyneisyys ja sekavuus. Nykyesityksen genreen esitykset yhdistyvät siksi, että niissä monia eri elementtejä yhdistellään toisiinsa epähierarkkisesti; ilman että jokin elementeistä olisi määräävässä asemassa (kuten perinteisessä draamateatterissa näytelmäteksti – tai voisi ajatella: perinteisessä sirkuksessa sirkustaidot). Viihdyttämisestä nämä esitykset asettuivat mahdollisimman kauas, ainakin siis suhteessa tähän katsojaan. Se taas ei mitenkään eritysesti yhdistä niitä nykyesityksiin, jotka parhaimmillaan, esimerkiksi käsitteellisillä ja havainnollisilla oivalluksillaan ja kritiikillään, tuottavat katsojalle mitä suurinta hupia.

Viihteellisyys taas tulee päälimäisenä mieleen ajatellessani Espoon Kaupunginteatterissa vieraillutta Compangie Philippe Gentyn esitystä Ne m’oublie pas – Forget me not. Sen tuotti Cirko-festivaalille Espoon Kaupunginteatteri ja jos tarkkaan katsoo, sitä ei edes nimitetä sirkusesitykseksi, vaan visuaaliseksi teatteriksi ja spektaakkeliksi, joka koostuu tanssista, musiikista, nukketeatterista ja fyysisestä teatterista; esiintyjät olivat teatteri- ja tanssitaiteilijoita. Voiko sirkus siis toimia kaatoluokkana, johon sijoitetaan mitä tahansa monilajisia esityksiä? Esitys on hatarasti tarinallinen mutta tarinan kerrontaa olennaisempaa oli tunnelman luominen. Tässä mielessä se jossain määrin muistutti näkemiäni uuden sirkuksen esityksiä. Toisaalta siitä tuli myös mieleen suurten urheilukisojen tai Euroviisujen kaltaisten tapahtumien alku-, väli- tai päätösspektaakkelit; niiden tehtävä on tuottaa näyttäviä kuvia, jotka onnistuvat toimimaan niin livenä suurelle yleisömäärälle valtavissa mittasuhteissa kuin televisiokuvan välittämänä lähi- ja laajakuvissa.

Tunnelma oli keskeinen myös Escarlata-sirkuksen esityksessä Pugilatus, joskin sillä oli myös melko vahva yhteys sirkustraditioon – tavallaan. Iso hyväntahtoinen mies ja pieni nokkela mies ovat klassinen parivaljakko, tuttu niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin teatteristakin. Esitys oli hyvin pienimuotoinen, tiivis ja intiimi kahden miehen kohtauskimara, joka kuljetti miehet läpi erilaisten tilanteiden alun hautajaistunnelmista kasaridiskoon ja mamman makaroniryöppyyn. Esityksen ydin ja lähtökohta on pitkä nyrkkeilyaiheinen kohtaus, jossa iso mies treenaa ja pieni mies valmentaa; tästä juontuu myös esityksen nimi: pugilisti on vanha nyrkkeilijää tarkoittava sana (pugnus = lat. nyrkki). Esityksen päättää ylenpalttiseksi yltyvä lahjojen ja vastalahjojen anto, jossa ensin vaihtavat omistajaa pikkuesineet, mutta lopulta anteliaisuus yltää myös vaatteisiin. Kun iso mies pukee päälleen pienen miehen housut ja puvun takin ja pieni mies puolestaan ison miehen vaatteet ja taskuista sattuu vielä löytymään valkeaa maskia naamaan siveltäväksi, näkee katsoja kahden klovnin syntyvän esityksen päätteeksi. Tässä siis ehkä jokin silta perinteeseen.

Eniten sirkukseksi näkemistäni esityksistä tunnistuu The 7 Fingers –ryhmän Traces. Se on sähäkkä ja vauhdikas akrobatiavoittoinen kokonaisuus, jossa kuusi miestä ja yksi nainen voimailevat yhteensä puolitoista tuntia vaikuttavalla intensiteetillä. Traces tuo mieleen Race Horse Companyn Petit Malin mutta sen katu-uskottavuus on reilut pari piirua West Side Story -musikaalin suuntaan. Ilahduttavasti esityksen maailmankuva ei vaikuta yksiulotteisen heteronormatiiviselta, vaikkei esitys mitään rakkaustarinoita rakennakaan. Kosketusten arsenaali kuitenkin tekee tilaa myös tulkinnoille, joissa naisen ja miehen ja miehen ja miehen keskinäiset suhteet ovat yhtälailla hellyyden ja huolenpidon aluetta. Näin esityksen ainoan naisen paikka ei myöskään määrity mitenkään erityisesti ’heikompana astiana’ tai halun objektina. Huolellisesti rakennettujen kohtausten dramaturgia kiihdytyksineen, huipentumineen ja suvantoineen on tarkkaan harkittu. Esitys huokuu samanaikaisesti intoa ja energiaa sekä varmuutta, eikä ihme: huippuluokan sirkusammattilaiset kiertävät maailmaa tällä esityksellä jo kahdeksatta vuotta. Ohjaaja ja koreografi kuuluvat quebeciläisryhmän perustajiin, ja heillä on pitkissä ansioluetteloissaan töitä myös muun muassa Cirque du Soleil’ssa. Les 7 doigts de la main, kuten ryhmän alkuperäinen ranskankielinen nimi kuuluu, on sekin saavuttanut jo vaikka mitä: 12 vuotta, 9 show’ta, 4200 esitystä, 300 kaupunkia ja 40 maata, kuten he itse nettisivuillaan esittelevät. Ei siis ihme, että esityksen tunnistaa nykysirkukseksi; se kuuluu tekijöidensä myötä siihen alan ammattimaistuneempaan ja myös yritystoimintana menestyneimpään luokkaan, jonka globaali toiminta vaikuttaa laajasti käsityksiin nykysirkuksesta sen valtavirtamuotona.

Cirko-kokemukset eivät siis varsinaisesti tarjoa apuja nykysirkuksen määrittelyyn edes suuntaa antavasti. Pikemminkin ne ehkä yllyttävät edelleen pohtimaan taiteen ja viihteen välistä rajantekoa. Intuitiivisesti taide ja viihde erottuvat käsitteinä toisistaan selvästi. Määrittelyssä ja käytännön rajatapausten erottelussa päätyy kuitenkin hyvin nopeasti umpikujiin ja epäjohdonmukaisuuksiin. Puhumattakaan siitä, että molemmat käsitteet ovat latautuneet täyteen yhteiskunnallista valtataistelua ja ideologista sisältöä.

Yksi esimerkki määrittelyn vaikeudesta ovat Jonnan käsittelemän lainmuutosehdotuksen epätoivoiset yritykset tehdä eroa sirkuslajien välille – rahoitettavan nykysirkuksen erottelemiseksi ei-rahoitettavasta perinteisestä sirkuksesta – viittauksilla esityspaikkaan, joissa asetetaan vastakkain pysyvät teatterinkaltaiset tilat ja perinteinen sirkusteltta.

Cirko-festivaalin esitykset todellakin tapahtuivat erilaisissa black box -tiloissa ja suurilla näyttämöillä. Ne olivat kuitenkin kaikki kiertäviä esityksiä, joiden elinkaari on monessa tapauksessa useita vuosia. Suoraan sanottuna ajatus nykysirkusesityksistä, jotka olisivat ”paikkasidonnaisia, ei toistettavia” (jotka lainmuutosesityksen mukaan voitaisiin esittää ”esteettisistä tai taiteellisista syistä esimerkiksi sirkusteltassa sekä erilaisissa ulkotiloissa”), tuntuu aivan järjettömältä: sirkusesityksen valmistaminen edellyttää käsittääkseni huikean määrän työtä ja toistoja. Ei-toistettava esitys edustaisi siis melkoista ihmisresurssien haaskausta. Ainoa esitysmuoto, jonka yhteydessä tällaisessa olisi järkeä, olisi todennäköisesti juuri se eri sirkusartistien omia, jo olemassa olevia yksilöllisiä numeroita peräkkäin liittävä show, joka on perinteisen sirkuksen perusmuoto ja jonka estetiikan muodostaa sirkusperinne sinällään. Ja samanaikaisesti taas rahoituksen piiriin kelpaavassa teatterissa pyritään luomaan ja kehittämään erilaisia kiertuerakenteita, joilla esitysten elinkaarta pyritään laajentamaan.

Toisekseen sirkusteltan hyljeksintä esityspaikkana tökkää vastaan sirkuksen määrittämistä taiteenlajiksi. Kaikissa taiteenlajeissa suhde oman lajin traditioon ja tradition käsitteleminen tavalla tai toisella on rikas ja jatkuvasti uusiutuva teema. Miten sirkustaiteelta voitaisiin edellyttää yhden keskeisen traditiota kiteyttävän piirteen hyljeksimistä hovikelpoisuuden – tai siis oikeammin ilmaistuna rahoituskelpoisuuden nimissä?

Teltta sirkuksen esityspaikkana on hyvin edustettuna tulevien Juhlaviikkojen ohjelmistossa, kun neljästä sirkusesityksestä kolme tapahtuu teltassa. Ainakin ennakkotiedot saavat odottamaan niiltä nimenomaan taiteelle ominaista, omaperäistä suhdetta sirkustaiteeseen ja sen traditioon.

Outi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s