Tempun logiikkaa

Luin jokin aika sitten artikkelin, jossa pohdittiin tanssin ja sirkuksen eroja, sekä sirkustaiteilijoiden ”pakoa” tanssistudioihin. Minun on aina ollut vaikea sijoittaa itseäni kumpaankaan lokeroon. Viime aikoina olen ehkä ollut enemmän sirkuksen parissa, mutta kuitenkin haikaillut tanssin perään. Ruoho on vihreämpää ja niin edes päin. Artistien haastatteluihin perustunut teksti oli mielenkiintoinen ja laaja pohdinta aiheista, jotka ovat mietityttäneet minuakin viime aikoina.

Olen aika usein turhautunut sirkuksen parissa, niin tekijänä kuin katsojana. Sirkushan on banaalia temppuilua. Olemme sanovinamme jotain tärkeää, vaikka oikeasti haluaisimme vain näyttää, miten hienoja temppuja osaamme. Näin ajattelen kyynisinä, pahimpina päivinä. Toisina, parempina päivinä en jaksa välittää, vaan kiipeän köyteen, nautin liikkeestä, teen temppuja, etsin uusia. Temppujen toistamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Se voi olla hyvinkin viihdyttävää, hetken. Tempun harjoittelukin voi olla viihdyttävää, jonkin aikaa. Ne antavat pikaisen tyydytyksen viihtymisen nälkääni, mutta harvoin ne herättävät ajattelemaan maailmaa uudesta näkökulmasta tai tarjoaisivat ahaa-elämyksiä. Temput pyrkivät asettumaan jo olemassa olevaan maailmaan, arvosysteemiin, jossa jokaisella tempulla on paikkansa. Niinpä sen sijaan, että ne asettaisivat kysymyksiä tai ehdottaisivat jotain uutta, ne toistavat jo tiedettyjä totuuksia.

Olin tänään treenaamassa vertikaaliköyttä. Mietin, että seisoessani köyden juurella voin joko päättää ennalta, mitä temppuja tai tekniikkaa harjoittelen seuraavan ylöskiipeämisen aikana. Tai voin vain tarttua köyteen ja katsoa, mitä tulee, ilman ennalta määrättyä suunnitelmaa.

Sen sijaan että suorittaisi etukäteen määritellyn tempun, tuntisi jokaisen liikkeen ja hetken. Sen sijaan, että asettaisi itsensä ulkopuolelta määriteltyyn kuvaan, voisi luoda kuvia, jotka eivät selity jo olemassa olevilla määreillä ja arvojärjestelmillä. Tempun olemukseen kuuluu, että sillä on muoto, jota voi arvioida suhteellisen objektiivisesti. Joko se onnistuu tai ei. Sen suorittamista voi arvostella asteikolla. Itsensä voi asettaa asteikolle. Se on armotonta. Kenties osittain tästä armottomuudesta johtuen olen yrittänyt hypätä pois siltä asteikolta, paeta määrittelyjä. Etsiä tilan tai tavan, johon ei voisi sovittaa jo olemassa olevaa systeemiä. Silloin pelko epäonnistumisesta lievittää hieman. Ja voi ehkä löytää oman järjestelmänsä sen sijaan, että yrittäisi mahtua olemassa oleviin lokeroihin.

Tanssin maailma on tuntunut lohdulliselta nimenomaan siinä uteliaisuudessa, jolla se suhtautuu liikkumiseen ja kehoon. Liike voi olla matka tuntemattomaan sen sijaan, että sillä yritetään saavuttaa jokin jo tiedetty piste. On tietysti olemassa monia tapoja tuottaa liikettä. Kehoaan voi kohdella objektina, jota muokataan kuin esinettä. Tai sitä voi ajatella tuntevana subjektina, jolla on oma logiikkansa. Tanssi on tarjonnut tapoja ajatella liikettä ja kehoa nimenomaan myös jälkimmäiseltä kannalta. En ole temppuja tai teknisyyttä vastaan, vaan turhautumiseni on liittynyt enemmän metodologiseen köyhyyteen ja nurinkurisuuteen. Jos taiteen tavoite on sanoa maailmasta jotain uutta tai etsiä uusia näkökulmia, ennalta määritellyn arvosysteemin varaan rakennetut temput istuvat huonosti siihen tarkoitukseen. Jo olemassa olevien temppujen opettelu on sama kuin jo olemassa olevien totuuksien toistaminen. Toki ensin täytyy oppia lukemaan ja kirjoittamaan, käyttämään sanoja ja oppia systeemi. Mutta mitä sen jälkeen?

Sanna Vellava

Mainokset

One thought on “Tempun logiikkaa

  1. Kaikki on aina jollekin katsojista vanhaa, ennen nähtyä, mitään uutta sisältämätöntä, pitkästyttävää nähtävää. Mutta eikö olekin niin, että hän joka näkee esityksen ensimmäistä kertaa – vaikka vaatimattomankin, ja on näkemästää innoissaan, tästä itselleen uudesta kokemuksesta, eikö juuri hän ole se, jolle esiintyvän taiteilijan on annettava todella suuri arvo, olkoonkin, että tämän katsojan elämänkokemus rajoittuu vain vasta muutamaan, ehkäpä alle kymmeneen ikävuoteen!
    Hyvä sirkusnäytös pitää sisällään laajn kirjon ihmiselämän tunteita. Siitä löytyy iloa ja riemua ja lopulta, kun se on ohi, myös hieman surullisuutta siitä, että se päättyi.
    Klovneria parhaimmillaan kykenee sisältämään juuri tämän saman laajan tunneskaalan. Herkkyys ja empaattisuus ovatkin tärkeimmät ominaisuuden joita hyvältä klovnilta vaaditaan, vasta näiden jälkeen tulee tekninen osaaminen ja kaikki muu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s