Vuodatusta sirkuksesta ja kritiikistä

(Tämän tekstin tarkoitus on vedellä mutkia suoriksi ja esittää poikkitieteellisiä väitteitä, joita kritisoimalla ja joihin puuttumalla olisi mahdollista syventää keskustelua nykysirkuksesta sekä yleisemmin esitystaidekritiikistä.)

Yllätin itseni katsomasta nykysirkusta.

Tehtäväni oli kirjoittaa esityksestä arvio, vaikka en juurikaan kyseistä taidelajia tuntenut. Kirjoitin silti melko onnistuneesti – luulisin.

Sittemmin olen palannut nykysirkuksen pariin Miten nykysirkus taipuu sanoiksi -työpajojen yhteydessä. Työpajoissa on keskusteltu sirkuksesta kirjoittamisesta sekä taidekritiikistä yleisemmin.

Käydyistä keskusteluista haluaisin nostaa esille nykysirkuksen (tai ylipäätään sirkuksen) määritelmän taidelajina.

Käsitykseni mukaan perinteinen sirkus on perustunut pitkälti attraktioihin, eli toisin sanoen erilaisiin temppuihin kuten akrobatiaan, välinemanipulaatioon ja taikuuteen. Hauska huomio tähän liittyen on se, että myös elokuvan varhaisimmat muodot, kuten taikalyhtyesitykset ynnä muut optiset leikkikalut kuuluivat erinäisten kiertävien ohjelmistojen repertoaariin. Varhainen elokuva perustui sekin attraktioon – uuden ja ihmeellisen kokemuksen viehätysvoimaan. Sirkus ja elokuva miellettiin rahvaan kansan yksinkertaiseksi huviksi, ja kumpikin on joutunut kamppailemaan arvostuksestaan taidelajina.

Nykysirkuksessa on näkemäni perusteella ennenkaikkea pyritty ehevöittämään esitystä. Sirkuskokemus ei siis muodostu vain peräkkäisistä traditioon perustuvista ikivanhoista temppunumeroista, vaan esitystä on yhdenmukaisesttu esimerkiksi yhtenäisellä teemalla tai visuaalisuudella, joka saattaa olla hyvinkin tiedostavaa ja asenteellisesti ja poliittisesti latautunutta.

Pelkät lavasteet ja värivalot eivät kuitenkaan riitä nostamaan temppunumeroiden taiteellista ja ilmaisevaa statusta.

Niinpä esimeriksi jonglöörit saattavat pallojen ja keilojen sijasta käyttää esineitä, joilla on ilmaisuvoimaista arvoa. Näin esimerkiksi Clunker Cirkuksen Ihanan paljon kaikkea -esityksessä, jossa temppuvälineinä käytettiin erilaisia kierrätyspaikalta löytyneitä tavaroita. Esityksen materiaali siis toi mukaan jonkintyyppisen ekologisen eetoksen.

Nyt kun materiaali ja tausta ovat ilmaisuvoimaisia, jääkö esiintyjä vain tapahtumien tekosyyksi? Onko temppuilija vain irrallinen elementti?

Ei suinkaan.

Esiintyjällä on oltava jokin suhde materiaan. Sirkuksessa tuo suhde taitaa usein olla melko kehollinen.

Tarkastelen kahta näkemääni nykysirkusesitystä. Toinen ilmaisee materiaalisen maailman raskautta ja ahtautta ja toinen taas kunnioittaa sitä. Vastakkaisina esimerkkeinä toimivat Clunker Cirkuksen Ihanan paljon kaikkea sekä Jani Nuutisen Fokus.

Ensiksi mainitussa esiintyjät olivat hukkua romuun. Esiintymislava näytti kaatopaikalta, ja temppuilu oli tahallisen kankeaa ja kaoottista ahtauden vuoksi.

Romua ja rompetta löytyi myös Jani Nuutisen Fokuksesta, tosin täysin erilaisessa kontekstissa. Hänen romunsa olivat selkeästi hellävaraisemmin käsiteltäviä, sielukkaita esineitä, jotka olemassaolollaan ilmaisivat historian todellista säilymistä ainoastaan materiassa. Nuutinen jongleerasi esineillään hellävaraisesti ja esineitään kunnioittaen. Kaikki tapahtui kevyesti ja ikään kuin piipertäen

Nämä esimerkit ovat todentaneet ainakin itselleni, että sirkuksella on mahdollista ilmaista jotain ihmisen ja maailman välisestä suhteesta, vieläpä niinkin lajityypillisellä ja omaehtoisella tavalla kuin jongleeraus.

Valitettavasti asiat eivät ole kuitenkaan niin yksinkertaisia.

Nykysirkuksen määrittely pelkän ilmaisuvoiman ja välinemanipulaation kautta tuntuu liian helpolta. Edellinen selonteko perustui vain kahteen esitykseen. Kuitenkin esimerkiksi Sakari Männistön Saivo oli jotain aivan muuta kuin edelliset. Saivossakin oli mukana jongleerausta, mutta siinä oli myös monenlaista muuta hiippailua. Omalla kohdallani teos tuntui venyttävän nykysirkuksen määritelmää niin leveäksi, että siitä oli vaikea saada otetta. Jos teoksessa ei olisi heitelty palloja, niin olisiko se ollut sirkusta? Kyseisen teoksen purkua hankaloittaa myös sen osa-alueiden itsenäisyys – monen tekijän päällekkäiset äänet.

Miten nykysirkus taipuu sanoiksi -työpajassa pohdittiin, kumpaan jongleerauksessa kiinnitetään huomio: lentäviin esineisiin vai niiden heittelijään?

Riisuin kysymyksen mielessäni muotoon: Katsonko temppua vai tempun tekijää? Huomattavaa on, että nämä kaksi ilmenevät samassa materiassa: tempun tekijä tekee tempun kehollaan.

Näin ollen katseen alla oleva keho – joka myös sisältää tempun avaimen – on jollakin tapaa kahtia jakautunut. Kaksi yhdessä.

Käytännössä vähän sama kuin näyttelijä teatterissa.

Näyttelijä on läsnä itse itsenään, mutta hänellä on myös rooli, jota hän esittää ja jota hän tuo ilmi fyysisen toimintansa ja mahdollisesti myös sisältä kumpuavien tunteidensa avulla. Sirkustemppu korostanee fyysisiä kykyjä enemmän kuin tunnepohjaista herkkyyttä.

Teatterissa katsoja on mukana teoksen todellisuudessa, mutta saattaa välillä irtaantua pohtimaan näkemänsä näyttelijän kykyä esittää roolia. Katsojan kokemus esiintyjästä syntyy toimen ja toimijan yhtäaikaisesta tiedostamisesta. Sama koentatapa pätee myös muihin representaatioihin, esimerkiksi elokuviin – katsoja ymmärtää, että valkokankaan kuvat eivät ole läsnä tilassa, eivätkä ne ole välttämättä edes totta. Siitä huolimatta katsoja myötäelää näkemäänsä aivan kuin tapahtumat olisivat todellisia.

Sirkus on esittämistä – representaatiota. Se on perinteen toisintamista ja sen tutkimista. Nykysirkus tutkii perinnettä ja sen lisäksi myös nykymaailmaa.

Kenties siksi se on nykysirkusta – se viittaa myös itsensä ulkopuolelle, ulkopuoliseen todellisuuteen (ainakin parhaimmillaan). Sirkustaitelijan temppu sisältää kehon toiseuden idean, jolloin nykysirkusesitystä voisi periaatteessa arvioida samoin parametrein kuin nykytanssia tai näyttelemistä. Mielestäni tärkeä avain nykysirkuksen määrittelyssä on se, että tempulla on mahdollista viitata myös itsensä ja oman tradition ulkopuolelle.

Temppu tehdään välineellä tai se liittyy johonkin välineeseen. Kuten aiemmin mainitsin, kehon suhde materiaan – välineeseen tai välineisiin – tuottaa ilmaisuvoimaista sisältöä paikastamme maailmassa.

Jonglööriä katsottaessa ei siis tarkkailla pelkästään keiloja tai kehoa, vaan niiden muodostamaa suljettua piiriä – organismia ja organismin sisäisiä suhteita. Sirkustaitelijan representaatiota voidaan arvioida osana esityksen laajempaa kontekstia ja niin edelleen. Esitystä arvioidessa lienee paikallaan pohtia ihmisen ja välineen suhdetta sekä niiden muodostaman kokonaisuuden suhdetta esityksen eri osa-alueisiin. Merkityksiä voi etsiä myös materiasta sinänsä käyttäen semioottista lähestymistapaa, mutta yksistään se ei liene kovin hedelmällistä.

Vaikka en varsinaisesti ehdota, että millekään taidelajille tulisi asettaa tiettyä arviointipistettä – täydellistä viitekehystä, jota vasten teoksia arvioidaan – olisi kuitenkin paikallaan oppia tuntemaan ne vaikuttamisen keinot, jotka ovat ominaisimpia ja puhtaimpia kullekin taiteenlajille.

Yksinkertaistaminen ei ehkä pidemmän päälle ole arvokasta, mutta siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Aivan aluksi nykysirkus pitäisi tiivistää muutamaan teesiin. Sen jälkeen teesejä voidaan monimutkaistaa ja niitä voitaisiin tarkastella teoskohtaisesti. Toteutuuko teesi? Jos, niin miten? Miksi ei? Mitä siitä seuraa?

Kenties liian simppeliä…

Aina voidaan todeta, että jokin taiteenlaji pakenee määrittelyjä tai määrittelee itse itsensä aina uudelleen ja uudelleen. Taiteentutkijan tulisi kuitenkin tässä yhteydessä ajaa virvatulta ja etsiä käsitteitä ja luoda teorioita juuri tuon mystiikan ymmärtämiselle – tai vastaavasti sen ymmärtämättömyyden selittämiselle.

Ekphrasis ei ole riittävä. Arvioinnin ei tulisi rakentua vain visuaalisuuden varaan.

Kokemuksen avoin ja rohkea sanallistaminen on hyvä lähtökohta kritiikille.
Mitä tunsin esitystä katsoessani?

Niin helpolta kuin edelliseen kysymykseen vastaaminen vaikuttaakin, on kritiikki tekstilajina hieman monimutkaisempi. Saattaahan kriitikko tuntea mitä tahansa. Päivä on voinut olla huono tai hyvä. Teos saattaa assosioida omiin henkilökohtaisiin ongelmiin.

Pitäisi kirjoittaa teoksesta eikä itsestä.

Kokemuksen purku voi kuitenkin olla hyvä lähtökohta oudosta taiteenlajista kirjoittamiselle. Asiantuntevinkaan kriitikko ei loppujen lopuksi näe mitään muuta kuin esityksen ja käsiohjelman.

Ei ainakaan pitäisi nähdä.

Asiantuntija voi perehtyä esityksen työryhmään sekä heistä käytyihin keskusteluihin. Hän saattaa tuntea myös työryhmän aiemmat teokset.

Tämä kaikki on kuitenkin myös ”normaalikatsojan” käsillä. Kenellä tahansa saattaa olla hallussa esityksen suhteen samat tiedot tai ainakin ne ovat jostain saatavilla. Ei ole epäilystä, etteikö yleisöstä löydy muutama, jotka ovat jopa kriitikkoa paremmin selvillä siitä, kuka esityksen on luonut ja mitkä hänen motiivinsa siihen ovat olleet. Aina löytyy joku joka tietää enemmän – ainakin jostain.

Kuitenkaan teoksen paras tuntija ei ilmoittaudu välttämättä kritiikin kirjoittajaksi. Tämä erottaa kriitikon ”normaalikatsojasta”.

Kriitikon tulee olla kokemisen ammattilainen. Hänen tulee hallita aistinsa erinomaisesti.

Kyetä erottelemaan omat henkilökohtaiset helvettinsä teoksesta. Kuitenkaan kriitikko ei ole yhtä kuin kirjailija, joka hänkin aistii ympäröivää maailmaa sanallistaakseen sitä. Kriitikon työ on kyllä lähellä aikalaisromaanin kirjoittajan työtä, sillä erotuksella, että kriitikon on ajoitettava kuvaelmansa esityksen alun ja lopun välille ja lisättävä joukkoon jonkinlaista lajikohtaista asiantuntemusta.

Kriitikon asiantuntemus on asia, jota joku aina silloin tällöin muistaa vaatia – ja hyvä niin.

On päivänselvää, että kriitikon on tunnettava jotain taidelajin historiasta ja perinteestä. Tämän suuren ja leveän tuntemuksen kautta kriitikon pitäisi osata kokea uusi ja vieras esitys.

Ajattelijana kriitikko on vähän samassa asemassa kuin tempun tekijä tai näyttelijä. Kriitikon on oltava oma itsensä, mutta samalla kuitenkin ulkopuolinen – herkkä mutta tiedostava. Kriitikon on asetuttava oman mielensä tarkkailijaksi, ymmärrettävä omat kokemuksensa.

Kriitikon pitää ymmärtää, mitä esitys hänessä aiheuttaa ja miksi. On jakauduttava kahtia ja nähtävä se rajatila, jossa sisäiset intentiot, arvot ja tieto kohtaavat ulkoapäin koettavan esityksen.

Esityksestä kirjoittaminen on temppu, jonka valmistelu alkaa esitystilanteesta. Kumpaa pitäisi katsoa, temppua vai tempun tekijää?

Matti Tuomela

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s