Agit-Cirkin Sceno herkistää

Sakari Männistön ohjaama Sceno on helposti lähestyttävä esityskollaasi. Teoksessa neljä sirkustaitelijaa tulkitsee 1900-luvun alkupuoliskon vaudevillen ja elokuvien rooleja – tai pikemminkin niihin kuuluneita kehollisia suorituksia.

Vaikka roolit vuotavat runsaasti perinteisten arkkityyppien ulkopuolellekin, voi esityksestä poimia ainakin oikukkaan farssihahmon, maskuliinisen voimamiehen, salaperäisen kapakkatanssijan ja kunnianhimoisen akrobaatin.

Agit Cirkin edelliseen teokseen Saivoon nähden Scenoa voisi sanoa minimalistiseksi. Tunnin mittainen esitys on jaettu selkeästi kohtauksiin, joissa esiintyjät näyttävät osaamistaan sekä yksilöinä että ryhmänä. Balanssi näiden kohtausten välillä on nautinnollinen.

Taiteilun huippukohtia ovat kolmen hengen akrobatianumerot, joissa Sasu Peistola, Saku Mäkelä ja Jenni Lehtinen nostavat ja paiskovat toisiaan vaarallisen korkealle ja pelottavan matalalle. Taustamusiikin vaimeneminen kohottaa jännitystä ja antaa tilaa puhahduksille, jotka toimivat myös koomisina ja keventävinä elementteinä.

Muutoin esityksen äänimaailma leikittelee taajuuskorjaimen kanssa. Taustalla soi Olavi Virta sekä erilaiset matalat huminat ja säröt. Koska esityksen estetiikka kohoaa mykkäelokuvien maailmasta, ei esityksessä kuulla lainkaan puhetta.

Suorin temaattinen viittaus, ja samalla oivaltavin kohtaus, on eräänlainen mykkäelokuvaparodia, jossa taitavasti kasvoillaan sirkusta tekevä Sampo Kurppa tarjoilee teetä yllätysvierailleen. Pienellä valo-efektien avustuksella esiintyjät loihtivat kehojensa värinällä autenttisen näyttämökuvan, jossa voi miltei kuulla filmiprojektorin raksutuksen.

Kohtausten vaihtumista varten lavalle on tuotu pitkä ja moninivelinen sermi, joka koostuu valkoisista, muodoiltaan hieman epätasaisista ja erikorkuisista tahkoista. Esiintyjät kuljettavat sermiä milloin näyttämön eteen, milloin taakse. Toisinaan he kiertävät sen pieneksi mytyksi lavan reunaan.

Kun Sasu Peistola ottaa kahvakuulilla haltuun voimamiehen taitoarsenaalia, valkoiseen sermiin projisoidaan liikkuvia mustia kuvioita. Sermin epäsymmetrisyys muistuttaa niin ikään eräästä 1900-luvun alun taidemuodosta: Kubismista.

Toisaalta – esimerkiksi kohtauksessa, jossa naisakrobaattia kuljetetaan sermin päällä aivan kuin hän seisoisi liukuhihnalla – näyttämökuva muodostuu niin pelkistetyn litografiseksi, että se tuo mieleen vaudevillen mykkäelokuvien sijasta 50-60 -luvuille sijoittuvan retroilun, kuten vaikkapa Saul Bassin elokuvajulisteiden grafiikan.

Yhtäkaikki pimeyteen ilmestyvät spottivalot, rahiseva musiikki ja elegantit esiintyjät muodostavat yhtenäisen taiteellisen kokonaisuuden.

Esitys sisältää monipuolista kehonkäyttöä, jota on ilo katsella. Mitään erityisen henkeäsalpaavaa ei ole tarjolla, eikä tarvitsekaan. Sceno on yksinkertainen niin rakenteeltaan kuin attraktioiltaankin, mutta se pitää silti mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka.

On mainitsemisen arvoista, että kokonaisuus herkentää katsojan reagoimaan pienimpiinkin detaljeihin. Ensi-illassa taputuksia sateli epävarmasti siellä täällä, mutta kun yksi esiintyjistä tarjosi hiuskampaa kaljulle kollegalleen, koko yleisö nauroi.

Matti Tuomela

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s